Minulla kipinä koripalloon syttyi 60-luvun lopulla, kun isäni vei minut Kiljavalle seuraamaan KaU:n SM-sarjaottelua Honkaa vastaan. Kotijoukkueesta jäivät silloin mieleeni Vekkilän Lare, Mahlamäen Klasu ja Pilven Mikko. Vastustajista hurjilla viiksillä ja pulisongeilla varustettu Jussi Keto sekä Rönni Rönnholm, jota kotikatsomo yritti parhaansa mukaan saada kuumenemaan. Se olikin sitten menoa, ja vähän myöhemmin olin kansakoulun salilla ensimmäisissä harjoituksissa (ahdasta oli, kun en ollut ainoa kipinän saanut). Alkukesästä 1977, ollessani 17-vuotias juniori, kuulin musertavan uutisen: KaU luopui mestaruussarjapaikasta, koska liikuntahallia ei vaan näkynyt eikä kuulunut. Pari vuotta myöhemmin alkoi kuulua, mutta liian myöhään, sillä parhaat pelimiehet olivat jo asettuneet muille paikkakunnille. Tästä alkoi hiljainen kausi Karkkilan koripallossa, ja 80-luvulla pelasimme maakuntasarjaa matalalla profiililla.

Uutta tulemista alettiin tehdä 90-luvun puolessa välissä, kun pitkästä aikaa oli joukkueellinen lupaavia nuoria, ja paikka 1-divisioonassa, joka saatiin Forssan Alulta. Forssasta saatiin myös houkuteltua muutama kokeneempi pelaaja joukkueen tueksi. Joukkueen silloinen taustavaikuttaja oli entinen kova pelimies Rainer Heiskanen, tai Räksä, niin kuin hänet paremmin Karkkilan korispiireissä tunnetaan, jonka kanssa olin myyntihommissa samassa työpaikassa. Työmatkoilla usein mietimme, mitä vaatisi ponnistaminen ylimmälle tasolle? Arvioimme kustannuksia ja kyselimme muita ihmisiä mukaan. Muutama suostuikin taustaryhmään, mutta useimmilta tuli kommentti, että älkää pojat uneksiko.

Päätettiin kuitenkin Räksän kanssa, että kokeilemalla se selviää. Pistettiin myyntimiestaitomme peliin, vaikka tuote ei välttämättä ollut myyvintä sorttia, eikä lajikaan jääkiekon luvatussa maassa oikea. Sain kuitenkin audienssin silloisen Kaupunginjohtajan pakeille, ja hän puolestaan lupautui auttamaan meidät neuvottelupöytään tulevan pääyhteistyökumppanimme kanssa.

Tämän jälkeen loppu onkin niin sanotusti historiaa, johon on kuulunut monia upeita elämyksiä, onnistumisia ja myös vastoinkäymisiä. Taustaryhmässä on ollut vaihdoksia, ja ainoa pysyvä asia on ollut jatkuva puute sitoutuneista tekijöistä, joita niitäkin on toki monia ollut. Meillä on ollut uskollisia tukijoita ja talkoolaisia, joita ei voi kyllin kiittää. Lisäksi meillä on ollut paljon upeita uskollisia kannattajia, ja valitettavasti, niin kuin näissä hommissa yleensäkin, myös pieni joukko vähemmän uskollisia kannattajia, joiden selkään puukotukseen ja takin kääntämiseen on kuitenkin osattu suhtautua tarpeellisella välinpitämättömyydellä ja paksulla nahalla. Resurssit pienellä paikkakunnallamme ovat olleet rajalliset, mutta mahdollisuuksiin nähden hyviä ratkaisuja on tehty paljon enemmän kuin huonoja. Pitää myös aina muistaa, että ne jotka eivät ole tehneet virheitä, ovat niitä jotka eivät ole tehneet mitään.

2000-luvun alussa oli konkurssi lähellä, ja joukkue hajalla, mutta siitä noustiin, ja tehtiin toinen uusi tuleminen Suomen huipulle. Se päättyi valitettavasti viime keväänä luopumiseen sarjapaikasta, koska kunnon edellytyksiä jatkolle ei ollut. Asiaa pohdittiin pitkään, ja nyt voidaan sanoa, että ratkaisu oli oikea. 3.divisioonassa uusi nousu oli mahdollista käynnistää pienellä budjetilla, ja mikä tärkeintä, omilla kasvateilla, vahvistettuna vain yhdellä muualta tulleella pelaajalla. Kausi meni nappiin, ja nousu 2.divisioonaan onnistui heti. Nyt on taas taustaryhmän haasteena pitää jalat maassa ja järki päässä.

Todennäköisesti tulevaisuudessa, jos kehitys etenee suunnitelmien mukaan, on edustuskoripallo taas verotus, ym. syiden takia erotettava omaksi yksikökseen. Meillä on kuitenkin Karkkilassa vain yksi koripalloperhe, niin kuin on aina ollut. Karkkilan kokoisella paikkakunnalla se on ainoa mahdollisuus, ja lajin kivijalka.

Nyt tehdään siis kolmatta uutta tulemista Karkkilalaisessa koripallossa, sillä erotuksella, että nyt on taustalla uutta ja nuorempaa ikäpolvea. Näilläkin tekijöillä on kuitenkin jo veren perintönä rakkaus paikkakuntamme ykköslajiin. Se auttaa jaksamaan!