Olen jo hetken arponut kirjoitanko "Vaihtopenkin alta" vai "Vaihtopenkin takaa" -blogiin. Anssi uskaltautui kirjoittamaan alta-versioon, mutta toisaalta "vaihtopenkin takaa" -blogia ei ollut vielä edes keksitty. Nyt kävi kuitenkin niin että ensin unohtui tiistainen "vaihtopenkin takaa" kirjoitus ja kun pelaajatkaan eivät kiireidensä keskellä ehtineet tähän keskiviikkoiseen blogiinsa mitään lisäämään, päätin napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kirjoittaa oman blogitekstini nyt. Olen kuitenkin ikään kuin vastuussa siitä että näille sivuille syntyy sisältöä :) Sovitaan vaikka että tämä on jostain vaihtopenkin välittömästä läheisyydestä.

Aloitan tarinani mahdollisimman kaukaa jotta tekstiä syntyisi eli 90-luvun lopulta ja niistä uskomattomista koripallohetkistä Karkkilan liikuntahallilla jolloin meteli oli oikeasti mahtava kannustuskilpailuineen, rumpuineen, torvineen ja räikkineen. Me-henki loisti katsomossa ja se katsomo oli ääriään myöten täynnä.

Jotain kuitenkin tapahtui 2000-luvun edetessä. Toiminta hiipui ja lopulta näytti siltä että koko touhu kuolee. Me-henki kuolikin. En todellakaan lähde puimaan siihen vaikuttaneita tekijöitä tässä, mutta tosiasia on että Karkkilan kokoisessa kaupungissa tehtiin pieniä ihmeitä kun täältä ponnisti joukkue korisliigaan 300 000 euron budjetilla. Miettikää sitä hetki. Me-henki kuitenkin hiipui joka johti siihen että väki alkoi kääntyä omiaan vastaan ja alle 10 000 asukkaan kaupungissa tällaiseen ei ole varaa. Ei saatu enää uutta porukkaa mukaan yrittämään ja sisäpiiri pieneni ja into hiipui. Lopputuloksen tietää kaikki.

Itse olen ollut paikkakunnan koripallon fanaattinen kannattaja niin kauan kuin jaksan muistaa ja 2009 vuoden kevät oli minulle painajaismaista aikaa. Tiedän muitakin ketkä olivat enemmän tai vähemmän rikki tuolloin. Erään tällaisen ihmisen kanssa juteltiin kevätkaudella tiheään tahtiin; puheenaiheena ei ollut missään vaiheessa omien haukkuminen vaan meillä molemmilla oli mielessä vain kausi 2009–2010 eli miten tästä jatketaan. Meille molemmille kävi nopeasti selväksi että on turha murehtia pelataanko kaudella 2009–2010 1.divisioonassa vai korisliigassa vai missä. Murheenamme oli sen sijaan että pelataanko ensi kaudella missään. Eräs ensimmäisistä pidemmistä keskusteluista päätyi erään kotimaisen laulu- ja soitinyhtyeen sanoihin "En anna sen kuolla, sen täytyy jatkaa..." ja tämä tapahtui jotakuinkin tasan vuosi sitten.

Kevään aikana kävi sitten niin kuin kävi ja turhan surkuttelun sijaan pistettiin sanat teoiksi yhdessä muiden mukaan lähteneiden kanssa. Vaati näköjään melko suuren ravistelun että niitä uusia tekijöitä vihdoin löytyi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Neljä keltanokkaa ei kuitenkaan olisi riittänyt kovinkaan pitkälle ja pienillä neuvotteluilla mukaan saatiin vielä suostuteltua osa vanhoista tekijöistä. Näin voitiin aloittaa kauteen 2009–2010 valmistautuminen. Myöhässä oltiin mutta iloksemme saimme huomata että siitä kuuluisasta me-hengestä oli vielä rippeitä jäljellä pitkin kaupunkia ja paikallisista yrittäjistä sitä löytyi niinkin paljon että saatiin budjetti kasaan vaikeista ajoista huolimatta. Iso kiitos tässä vaiheessa heille.

Kauden aikana allekirjoittanut on keskittynyt markkinointiin, kaukoris.comiin (jossa isona apuna on ollut Make, kiitos hänelle) ja tietenkin fanittamiseen... siitähän tässä kuitenkin on koko ajan ollut kyse. Ja kausihan on mennyt hyvin. Yksi tappio, 17 voittoa ja ilahduttavan paljon väkeä katsomossa uudelleenrakentamassa me-henkeä. Puhumattakaan niistä uskomattomista junioreista joita on saatu jo nyt ajettua mukaan joukkueeseen. Kauden kohokohta on kuitenkin vasta edessä; 27–28.3. Karkkilan Liikuntahallilla pelattava karsintaturnaus jossa ratkeaa ensi kauden sarjataso.

Puhalletaan kaikki tuolloinkin yhteen hiileen ja haalitaan Liikuntahalli taas täyteen väkeä, meteliä ja me-henkeä. Kannustetaan Karkkilan omat pojat II.divisioonaan!

PS. Jarkko kirjoittaa ensi keskiviikkona "Vaihtopenkin alta" -blogiin ja nyt kun tämä on mainittu täällä niin hänen on vaikeampi luistaa tehtävästä. Jarkko, yes you can.