Tiistai-ilta, noin kello 22.20. Puhelin soi."Höylis"
"Kärsä moro. Hei mul on koeviikko ja mä oon tässä Mesessäkin nyt yhen Jenna Katriinan kanssa. Pitäis kirjoittaa se Blogi-teksti huomiseksi. Hoida sä se niin mä voin sit torstain treeneissä mopata lattian sun puolesta"
"Joo ei hätää, mä hoidan. Mä meen aamulla vasta seiskaksi duuniin niin tässä on koko yö aikaa"

Viime viikonlopun Hyvinkään reissun jälkeen kaupungin tavoitelluin poikamies Jarkko Ilonenkin saunoi pitkästä aikaa mieseurassa. Huovisen Henkka ja Heinon Jaakko tulivat lisäksi miettimään maailmankaikkeuden syvintä olemusta allekirjoittaneen kämpille. Lauteilla Huovisen kanssa syntyi kinaa siitä, koska pelasimme ensimmäisen kerran samassa joukkueessa. Ilmeisesti 8 tai 9 vuotiaina. Jos katselee joukkueemme ikärakennetta niin huomaa, kuinka joukkueen rungon muodostaa ennen 80-luvun puoltaväliä syntyneet kaverit. Karkkilan kokoisessa kaupungissa ikäluokat ovat pakostikin pieniä, joten yhteisiä hetkiä harrastuksen parissa on syntynyt väkisinkin myös parin edellisen ja seuraavan ikäryhmän kanssa. Niimpä tarinoita saunan lauteille riittää, kun yhteisiä kausia alkaa olla takana se reilut 15.

Muistelimme muun muassa kuinka nykyisin hyvä ihminen, Teppo, paukutti turpaan jokaista, jolle ei koulussa liikunta maistunut. Kuinka Frosteruksen Matilla oli isompi hätä Nokialla joskus vuonna 98, juuri kun piti astella avausviisikossa kentällä. Kuinka allekirjoittanut kaatui C-junnuna yksinläpitilanteessa vapariviivaan. Taisimme puhua myös niistä "Isi isi, mennään mäkkiin" jutuista.

Yksi kestopuheen aiheista on ollut Karkkilan Urheilijoiden juniorityö. Niinkuin joukkueemme ikärakenteestakin on huomattavissa, niin 80-luvun puolen välin jälkeen syntyneitä kavereita ei pelikentillä juuri enää vaikuta, muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Olemme monesti miettineet kuinka seuramme oikein tulevaisuudessa jakselee, kun meiltä vanhemmilta jarruilta lopulta loppuu tankista bensa (27 vuotiaana tosin sitä ei vielä tarvitse hetkeen miettiä). Totuus on kuitenkin se, että niitä yksittäisiäkään liigatasolle yltäviä pelaajia ei synny ilman sitä "ynnä muut" -porukkaa (poikkeuksia tosin voi olla, vai mitä Tolvanen?), joka kuitenkin harjoittelee apinan raivolla ja joista jokainen aikoo olla se liigatasolle yltävä kaveri. "Meidän porukassa" Syrjälän Sami (-81) ja Heiskasen Teemu (-84) olivat lopulta ne pelaajat joilla ruuti riitti oikeisiin miesten peleihin asti. Väitän kuitenkin, että vaikka varsinkin Teemu haki lisävauhtia myös muualta, niin ilman niitä tuhansia tunteja liikuntahalilla ei olisi hänkään yltänyt sinne missä nyt on.

Ja sen isomman porukan merkityksestä on helppo tehdä johtopäätöksiä katsellessa nuorempia kavereita. Muutama yksittäinen kaveri on pelannut ikäluokassaan ihan hyviä pelejä mutta miesten tasolla ollaan jääty kuitenkin sinne osastolle "ynnä muut". Syystä tai toisesta. En halua arvostella seuran parissa vaikuttaneita ihmisiä mutta nyt kun tulokset ovat esillä niin me voimme myös oppia niistä. Ja niin on varmasti myös tehty. Se, ettei nuoremmista ikäryhmistä ole noussut esiin enempää pelimiehiä ei tietenkään ole niiden muutaman vika, ketkä edelleen ovat mukana. Ehkä se oli pelaajista itsestään kiinni, ehkä valmentajista, ehkä vanhemmista. Sillä ei ole enää mitään merkitystä.

Totuuden nimissä on tosin mainittava, että 86-syntynyt Ilari Heino on omalla henkilökohtaisella panoksellaan tehnyt toisessa lohkossa pelaavasta LePy:stä suosikki numero ykkösen nousukarsintoihin. En tosin ikinä unohda sitä paniikin omaista pelkoa, joka välähti Ilarin silmissä kun Rami sanoi hänellä, että mahdollisessa karsintapelissä hän saa vastaansa allekirjoittaneen.

Nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, lauteilla oli kuitenkin uskoa tulevaisuuteen. 93-94 ikäluokka vaikuttaa hyvältä. Kaverit ovat tehneet tosissaan hommia. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan on koossa porukka, jossa keskinäinen kilpailu luo mahdollisuudet sille, että joukosta voisi ponnistaa vaikkapa myös pari kovempaa pelimiestä. Joka tapauksessa koossa on porukka, josta on mahdollisuus muodostua se tulevaisuuden runko Karkkilan koriksen miesten toiminnalle. Sanomattakin on selvää, ettei edes 1. divisioonatasolla voida toimia enää täysin oman kylän ehdoilla mutta ilman tälläistä tilannetta ei joukkueeseen ole mahdollisuutta saada edes sitä yhtä omaa poikaa. Ja ne omat pojat on kuitenkin se leima, joka Karkkilalaisessa joukkueessa pitää olla. Ja ennen kaikkea, ilman lajille omistautunutta porukkaa ei hommaan ole tekijöitä.

Ja pitää muistaa sekin, että vaikka nytkin saunan laudetta kulutti ainoastaan "ynnä muut" -osaston kaverit, niin onhan niitä oikeitakin miesten pelejä tarttunut meidänkin matkaamme. Silloin kun hyvällä porukalla tehdään kunnolla hommia, niin vähän lahjattomampikin kaveri kehittyy varmasti.

Olemme ottaneet Tuomon, Miikan ja Teemun mukaan touhuumme todella positiivisin mielin. Eikä se rajoitu edes siihen. Henki on ollut mainio myös silloin kun pari - kolme muutakin nuorempaa kaveria on käynyt treeneisssä sovittelemassa nopeusmittaria miesten tasolle. Muutama kerta lisää ja Santtukaan ei pyydä enää anteeksi niitä allekirjoitaneen kasvoihin osuvia kyynerpään iskuja. Ja tuon ikäluokan takaa on tulossa lisää todella kovia pelimiehen alkuja, hommassa näyttää olevan taas ryhtiä. Omalta osaltani haluan tsempata jokaista nuorta Karkkilalaista koripalloilijaa tekemään duunia, niin paljon ja hyvin kuin vain pystyy. Kannattaa muistaa, että esimerkiksi A-pojissa Syrjäläkin oli vielä rivimiehen roolissa. Siitä jampasta tuli kuitenkin todella hyvä pelaaja. Koskaan ei kannata luovuttaa.

Projektimme on hyvällä mallilla. Tärkeät pelit ovat vielä edessä ja kaikki on omissa käsissä. Allekirjoittaneen mieltä lämmittää myös se uusi puhti, joka on löytynyt junnupuolelle. Pidetään se sama tsemppi yllä myös jatkossa!